Etäisestä rinnakkaiselosta läheiseen suhteeseen Kyläkoiria voidaan hyvällä syyllä pitää eräänlaisina alkukoirina, villin koiraeläimen ja sohvalla loikoilevan lemmikin välimuotona. Millainen suhde ihmisen ja kyläkoiran välillä oikein on tai oli?
Kirjassaan Dogs Raymond Coppinger (2001) kertoo kokemuksistaan itäisessä Afrikassa sijaitsevan Pemban saaren elämästä ja ihmisten suhteesta koiriin. Saarella ei ole lemmikkikoiria, mutta siellä asuu kyläkoiria, sekarotuisen näköisiä otuksia, jotka elävät ihmisasumusten liepeillä. Pemban saaren ihmiset eivät pääsääntöisesti pidä koirista, heidän uskomuksiinsa kuuluu muun muassa se, että jumala ei vieraile talossa, jossa koira on käynyt. Jos koira kuitenkin syystä tai toisesta pääsee käymään talossa, talo pitää siivota ja puhdistaa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Vasta puhdistamisen jälkeen jumala voi jälleen vierailla talossa. (Coppinger 2001, 75).
Coppinger toteaa, että Pemban saaren asukkaiden vastenmielisyys koiria kohtaan juontaa juurensa tuhansien vuosien taakse. Vanha testamentti, joka on sekä muslimeille, kristityille että juutalaisille yhteinen, ei juuri koiria kehu. Samoin villieläimet nähdään lähinnä vitsauksena. Silti Pemban saarella on elävä yläkoirapopulaatio. Koirat lepäilevät talojen lähettyvillä, pihojen tuntumassa ja talon omistajat saattavat jopa kutsua koiraa omakseen aivan kuten lähettyvillä luonnostaan kasvavaa puutakin. Koiriin ei kuitenkaan kosketa, niitä ei ruokita, eikä niillä ole ihmisten antamia nimiä. (Coppinger 2001, 76-77).
Vaikka Pemban koiria ei ruokita, ne kuitenkin saavat ruokaa: ne ovat kylän kadunlakaisijoita, syövät jätteet ja kerääntyvät aamuisin vastaanottamaan kalastusaluksia. Kalojen perkuujätteet menevät aamuisin koirien vatsan täytteeksi. (Coppinger 2001, 77-78).
Pemban saaren asukkaat eivät luultavasti osaisi kuvitellakaan osallistuvansa koirakoulutuskursseille. Silti hekin ovat kouluttaneet kylän koiria: koirat pysyvät tietyllä etäisyydellä ihmisistä, tietävät, mitä voivat syödä ja elävät (kaiketi) tasapainoista elämää ihmisen rinnalla. Anders Hallgrenin Ihmisen paras ystävä –kirjassa esittämässä ( 1991) koirankoulutusta kuvaavassa jaottelussa pembalaiset kuuluisivat ehkä kahteen ääriluokkaan: hällä väliä –ryhmään, jossa koulutus on olematonta
mutta mahdollisesti myös hirmuvalta-luokaan, jota leimaa väkivaltainen koulutustapa.
Koirankoulutuskulttuurin kehitystä voitaisiin ehkä tarkastella myös historiallisena muutoksena, jossa etäisestä rinnakkaiselosta on siirrytty yhä lähempään suhteeseen. Kyläkoirat – niin Pebman saarella kuin muuallakin – saivat ja saavat pitkälti elää mielensä mukaan. Ihminen kyllä asettaa rajat, samaan tapaan kuin me nykyisessä länsimaisessa kulttuurissa asetamme rajat osin tietämättämmekin lähettyvillä eläville eläimille kuten siileille, linnuille, hiirille, etanoille, myyrille jne.
Puutarhassa ja omassa elinpiirissämme pohdimme, miten saamme nämä olennot toimimaan mielemme mukaan. Myyräkoulutuskursseja odotellessa voimme kuitenkin käyttää aikaamme kouluttamalla koiria.
Kyläkoirasta seuraava kehitysaskel ovat perinteiset työkoirat – laumanvartiokoirat, paimenkoirat, metsästyskoirat ja rekikoirat. Ihmisen suhde näihin koiriin on tyystin toisenlainen kuin kylässä eläviin asumusten liepeillä oleileviin kyläkoiriin. Vaikka kyläkoiristakin on ihmiselle hyötyä, työkoirista haetaan selkeästi tarkoin määriteltyä, yhteistyön kautta syntyvää hyötyä. Työkoiria voidaan kouluttaa monella tapaa: äärimmäisen kovakouraisesti tai silkkihansikkain ja kaikkea siltä
väliltä. Ainoastaan hällä väliä –koulutustapa ei työkoiran koulutukseen istu, koska tällainen koulutus on olematonta eikä koiralta vaadita juuri mitään.
Moderni elämäntapa on tuonut työkoirien rinnalle paljon yleisemmän koiratyypin: seurakoiran, lemmikkikoiran, kumppanin. Samalla suhde koiraan on muuttunut tyystin. Entisaikojen kyläkoira sai elää mielensä mukaan, kunhan piti tietyn etäisyyden ihmisiin. Työkoira – työstä riippuen – oli monella tapaa vapaampi kuin lemmikikoira. Ihminen pyrki tyydyttämään työkoiran fyysiset tarpeet pitääkseen sen työkuntoisena, mutta ihminen ei välttämättä uhrannut aikaa koiran muiden tarpeiden pohtimiseen. Jos koira toimi työssään, se oli ruokansa ansainnut. Jos ei, koira oli tarpeeton ja sen kohtalo sinetöity. Julmalta kuulostavan kohtalon
kääntöpuolena oli kuitenkin se, että entisajan työkoirat saattoivat olla vapaampia toteuttamaan omia synnynnäisiä tarpeitaan itse haluamallaan tavalla: ihminen ei välttämättä pyrkinyt vahtimaan ja kontrolloimaan kaikkea sen tekemistä samaan tapaan kuin lemmikkikoirien omistajat niiden tekemisiä.
Ranskalainen sosiologi ja filosofi Michel Foucault (1980) toteaa kirjassaan Tarkkailla ja rangaista ihmiskunnan siirtyneen 1800-luvun vaihteessa ruumiin rankaisemisesta kohti sielun rankaisemista. Oikeushistoriassa puhutaan usein rangaistusten lievenemisestä: vähemmän julmuutta, vähemmän kärsimystä, enemmän hienovaraisuutta ja kunnioitusta, enemmän inhimillisyyttä (Foucalt 1980, 22).
Samanlainen kehityskulku voidaan nähdä koirankoulutuksen kulttuurin muutoksessa kohti väkivallattomampaa ja inhimillisempää koulutusta. On kuitenkin oleellista kiinnittää huomio Foucaultin ajatuskulkuja seuraten ruumiiseen ja sieluun. Samalla kun olemme siirtyneet inhimillisempään ja väkivallattomampaan koulutukseen sekä koiran pelkkien fyysisten tarpeiden tyydyttämisestä muidenkin tarpeiden huomioon ottamiseen olemme myös siirtyneet aivan uudenlaiseen suhteeseen, jossa haemme koiralta kumppanuutta, ystävyyttä ja yhteystyötä. Samalla kun suhteemme on siirtynyt “ruumiista sieluun” olemme myös ryhtyneet
valvomaan ja kontrolloimaan koiriamme aivan uudella tasolla.
Lemmikkikoirat, kumppanit, seurakoirat ovat kanssamme suuren osan ajastaan, toisia koiria ne tapaavat hallitusti ja lisääntyvät rajoitetusti, ihmisten luvalla ja ihmisten säännöillä, ulkoillessaan ne ovat pääsääntöisesti hihnassa, vapaana ollessaan usein rajatussa aitauksessa ja metsässä vapaana mieluusti kontrolloitavissa, silmälläpidon alaisina. Valtamme suhteessa koiraan on kasvanut monessa suhteessa huomattavasti, laajentunut ruumiista sieluun. Tässä suhteessa on hieman
hämmästyttävää, että yksi suosituimmista koirakoulutussuunnista on niin sanottu johtajuuskoulukunta, joka tähdentää ihmisen ja koiran välisessä suhteessa ihmisen vahvaa laumanjohtajuutta. Johtajuuskoulukunta näkee myös pääsääntöisesti ihmisen ja koiran väliset ongelmat johtajuusongelmiksi. On perusteltua kysyä, eivätkö nämä ongelmat yhtä lailla voi olla seurausta siitä, että ihmisen rooli koiran elämässä on muuttunut yhä hallitsevammaksi ja jokaiseen elämän kolkkaan
soluttautuvaksi?
Minna Lammi
Lähteet:
Raymond and Lorna Coppinger (2001): Dogs, a startling new
understanding of canine origin, behavior & evolution. New York,
Scribner.
Michel Foucault (1980): Tarkkailla ja rangaista. Helsinki, Otava.
Anders Hallgren (1991): Ihmisen paras ystävä. Gummerus, Jyväskylä